Puhelin soi.
Minä: Mmmm...
(työmatkalla oleva) mies: Huomenta kulta.
Minä: Mmmm...
Mies: Nukutko vielä?
Minä: Mmm...joo...
Mies: Eikö teidän pitänyt lähteä tänään?
Minä: Ai minne?
Mies: No Suomeen. Eikö teidän pitänyt lähteä lentokentälle jo viisi minuuttia sitten?
Minä: Oh shit, olen nukkunut 1.5 tuntia pommiin!
Ja sitten juostiin. Pancho kainaloon, aamupuurot käsilaukkuun ja juoksuksi. Lentokentällä virkailija ilmoitti matkalaukun painavan 31 kiloa eli 8 kiloa yli sallitun. WTF??!! Pengoin ja uudelleen organisoin koko matkalaukun, Panchon matkarattaiden kuljetuslaukun ja käsimatkatavaralaukun. Loppujen lopuksi en pystynyt ottamaan matkalaukusta pois kuin pari hassua tuliaissuklaata ja kokeilin laukun painoa uudelleen. Virkailija hymyili helpottuneesti ja totesi matkalaukun painavan 21 kiloa eli 2 alle sallitun. WTF vol 2??!! Sveitsiläinen suklaa on tuhtia mutta että muutama pakettia painaa 10 kiloa??!! Nappasin matkalaukun uudelleen vaa'alta ja tungin laukun uumeniin lähes kaiken mitä olin sieltä hetkeä aikasemmin poistanut. Vaaka näytti edelleen 22.8 kiloa ja lähti iloisesti keikkuen kohti ruumaa. Ilmeisesti virkailija oli katsonut ensimmäisellä kerralla väärin, mene ja tiedä mutta ylimääräinen puoli tuntia tuhrautui pakkausoperaatioon. Ja taas juostiin.
Frankfurtin välilaskulla tilasin Pancholle lounaaksi perunamuusia ja kanaa. Kana olikin käsin revittyä ja pikku kiireessä Pancho vetäisi suikaleen väärään kurkkuun, sai aikaan yökkäysrefleksin ja vatsalaukun aarteet lensivät kaaressa ulos. Tilanteen tarkastus. Omat vaatteet: puhtaat, jes. Panchon vaatteet: puhtaat, jes. Ravintolapöytä ja lattia: lainehtii oksennusta. Sain tarjoilijalta pinon servettejä ja aloin siivoamaan. Seuraavan lennon boarding lähestyi, joten suurimmat siivottuani pahoittelin ja tein lähtöä. Asiakaspalveluhenkinen tarjoilija komensi minut vielä konttaamaan pöydän alle, sieltä ei oltu kuulemma siivottu tarpeeksi tarkasti...ja taas juostiin.
Ihanien Suomen viikkojen jälkeen suuntasimme "Mamat&Pojat"-matkalle Japaniin ystävättäreni ja hänen poikansa kanssa. Pancho ja minä tulimme suoraan Turusta ja edellisestä viisastuneena olimme paikalla hyvissä ajoin 2.5 tuntia ennen koneen lähtöä. Ystävättäreni tuli Helsingistä ja tapasimme kentällä. Tapahtui Helsinki-Vantaan lentokentällä Finnairin tiskillä 10 minuuttia ennen check-inin sulkeutumista.
Virkailija: Ja mihinkäs matka?
Ystävättäreni: Tokioon
Virkailija: Saisinko kaikkien matkalle lähtijöiden passit?
Ystävättäreni: Toki. Tässä omani.
Virkailija: Passinne on mennyt umpeen, ette pääse lennolle ellei teillä ole voimassa olevaa passia.
Ja taas juostiin. Tai tarkemmin sanottuna ensin ystävättäreni juoksi. Kakkosterminaalista Finnairin Tokeen poliisilaitokselle hakemaan pikapassia. Minä ja meitä saattamaan tulleet vanhempani pidimme kahta yksivuotiasta ja matkalaukkuja. Check-in meni kiinni. Virkailija soitti gatelle. Ystävättäreni saapui takaisin uunituoreen passin kanssa ja taas juostiin. Isäni juoksi ja kantoi Panchoa, äitini juoksi ja kantoi ystävättäreni poikaa, minä juoksin ja kannoin käsimatkatavaroita ja ystävättäreni juoksi ja kantoi omia käsimatkatavaroitaan. Hikipäässä turvatarkastuksen läpi, sydän hakaten passintarkastuksen läpi ja kipikipikipi gatelle. Ehdimme. Harvoin lähtöshampanja on ollut niin ansaittu kuin hetkellä, jolloin istuimme paikoillamme ja ymmärsimme että sittenkin pääsimme matkaan! Jin ja Jang oppien mukaisesti lentävät lähdöt kompensoitiin lähes tyhjällä bisnesluokalla(=pojille omat sängyt, tilaa leikkiä ja rennompi meno) sekä tällä upgradatun hotellihuoneemme maisemalla, ah niin ihanassa, nousevan auringon maassa.
Happended three weeks ago at 7:50 am.
Phone rings.
Me: Mmmm...
My husband (who was on a business trip): Good morning honey.
Me: Mmmm...
My husband: Are you still sleeping?
Me: Mmm...yes...
My husband: I thought you were leaving today?
Me: Where?
My husband: To Finland. I thought you said you would need to leave for the airport five minutes ago?
Me: Oh shit, I have slept in!
And then we ran. I grabbed Pancho and the bags and ran. At the airport the check-in attendant told me that my suitcase weighted 31 kilos i.e. 8 kilos over the maximum. WTF??!! I opened the suitcase, Pancho's stroller bag and my carry-on and and reorganized them all. At the end I was able to take away only a couple of Swiss chocolate I was bringing to my family and weighted the suitcase again. It was 21 kilos, 2 kilos less than the maximum. WTF vol 2??!! I know that Swiss chocolate is heavy stuff but 10 kilos??? I took the suitcase again and put almost everything back again until the weight was 22.8 kilos. The bag was checked-in and I was confused. Likely the attendant made a mistake at the beginning and we lost extra 30 minutes on reorganizing for no reason. And we ran again.
It was lunch time when we landed in Frankfurt and I ordered some mashed potatos and chicken for Pancho. All of the sudden Panco got some chicken in his trachea and the coughing lead to a vomit reflex. My clothes were clean, his clothes were clean but there was vomit all over the table and the floor. I started to clean up and as soon as I was done I apologized and headed to the gate for our connection flight. The "employee of the month" waitress stopped me and commanded me to clean better under the table before leaving the restaurant...and then we ran again.
After wonderful weeks in Finland we headed to "Mamas&Sons" trip to Japan with my friend and her son. Pancho and I arrived to Helsinki-Vantaa airport from Turku and were there well before time as I had learnt my lesson. My friend came from Helsinki and we met at the airport. Happened in the check in 10 minutes before the check-in was closing.
Attendant: Where are you going to?
My Friend: To Tokyo
Attendant: Could I please see your passports?
My friend: Yes, sure. Here is mine.
Attendat: Your passport has expired. You may not fly without a valid passport.
And then we ran again. Or first my friend ran. From the terminal to another building to the airport police station to get an express passport and then back. Luckily my parents who took Panco and I to the airport were still with us and we stayed with the boys and the luggage. The check-in closed. The attendant called to the gate. My friend arrived with her new passpostr and then we ran again. My father ran and carried Pancho, my mother ran and carried the son of my friend, I ran and carried my carry-on, my friend ran and carried her carry-on. We were like in a bad comedy!. We ran through the security, we ran through the passport check, we ran to the other side of the airport and we made it! The glass of champange has rarely tasted so good than it did we we took off and realized that we are really on our way to Tokyo. Based on Yin & Yang philosophy our sweaty departures were compensated with almost empty business class (=the boys had they own beds and a plenty of room to play) and with the view above in the upgraded hotel room in the land of the rising sun.
Voi apua mitä jännitysmomentteja teillä on ollut! :D No mutta tuo kertoo juuri siitä, että Life's perfect as imperfect. ;) Ihanaa reissua ja nauttikaa lomasta kaikkien alkukommellusten jälkeen! :)
ReplyDeleteMoikka Gingersun. Oli tosiaan aika hektisiä nuo lähdöt mutta jotenkin sitä sitten tuntee oikeasti ansainneensa matkan, kun heti alkuun hieman hengästyy ;). Ihanaa matkaa myös sulle!
ReplyDeleteOijoijoi, menipä jännäksi. Alkoi ihan itseäkin jännittää kun luin tätä juttua! :) Onneksi pääsitte matkaan ja vaikuttaa siltä, että loppumatkakin meni varsin hyvin. Muistan kun itse lähdin kerran kiireellä kotiin Brysselistä ja passi unohtui kotiin. Silloin vielä pääsin hymyillen ajokortilla Suomeen ja takaisin. Nyt ei varmaan enää onnistuisi, eikä ainakaan Euroopan ulkopuolelle...
ReplyDeleteMoikka Josie. Onpa kiva, että olet taas palannut kommentoimaan, olikin jo ikävä :)! Minäkin muistan ajan, joilloin ulkomaisissa passintarkastuksissa riitti, että näytti Suomen passin kannen. Oi niitä turvallisia aikoja...
Delete