Tuesday, June 3, 2014

Lost and Found


Kolme viikkoa sitten vietimme viikonlopun Pepperin, Panchon ja isäni kanssa Geneven järven rannalla. Sunnuntain paluumatkalla pysähdyimme Berniin illalliselle, jonka jälkeen jatkoimme kotimatkaa. Ajaessamme ulos kaupungista,  kiitimme onneamme menosuunnastamme, sillä moottoritien vastaan tulevat kaistat olivat  monta kilometriä jumissa tietöiden takia. Ajettuamme noin tunnin ja ollessamme vain 10 minuuttin matkan päässä kotoa, huomasin jättäneeni järjestelmäkamerani illallisravintolan pöytään. Ravintolan kuitista löytyi puhelinnumero ja saatuani vahvistuksen, että  kameralaukku on edelleen siellä,  Pepper heitti uukkarin ja palasimme hakemaan kameraa. Arvanette, että ajettuamme 90 kilometriä ja lähestyessämme Berniä, tietyöt olivat edelleen käynnissä ja vietimme ei-niin-iloiset 30 minuuttia viimeisellä 10 kilometrin etapilla. Ehdimme kuitenkin perille juuri ennen kuin ravintola sulkeutui,  sain kamerani takaisin ja ajoimme takaisin toiset ylimääräiset 100 kilometriä.

Viime sunnuntaina olimme onnistuneen Italian matkan jälkeen istuneet Locarno-Basel junassa jo hyvän tovin, kun tajusin kameralaukkuni jälleen puutuvan. Viimeinen muistikuvani oli Italian ja Sveitsin rajalla sijaitsevan Cannobion rantakahvilasta. En minä eikä Pepper ollut kiinnittänyt huomiota kahvilan nimeen ja koska olimme maksaneet käteisellä, ei  meillä ollut edes kuittia.  Sherlok Holmes-taitoja tarvittiin jälleen: Google mapsin ravintolapalvelu käyttöön. - ei merkintää kahvilasta. Tripadvisor käyttöön. - ei merkintää kahvilasta. Tänka på. Googlen street view! Ensin hain käyttämämme parkkipaikan kartasta ja sitten lähdin "kävelemään" street viewn mukana samaa reittiä mitä olimme kulkeneet pari tuntia aiemmin. Bingo! Löysin kahvilan, zoomasin sen markiisiin ja sain kahvilan nimen. Nimen googlaus. Ei tulosta. Googlaus eri hakusanoilla. Ei tulosta. Uudeelleen zoomaus street view:lla viereisen ravintolan markiisiin. Nimen googlaus. Bingo. Soitto naapuriravintolaan, jossa puhelimeen vastannut henkilö ei puhunut tai osasi vain vähän minun osaamiani kieliä englantia, espanjaa, suomea, ruotsia tai ranskaa ja minä osasin vain vähän hänen puhumiaan, italiaa ja saksaa. Otimme käyttöön ennenkin käyttämäni kielen "insalata mixtan"(=sekoitus kaikkia edellisä, vallitsevana kielenä saksa), jonka avulla sain selvitettyä, että kamerani ei ole viereisessä kahvilassa. Mikä epätoivo! Nieleskelin kyyneliä surusta menetetystä kamerasta mutta ennen kaikkea menetetyistä valokuvista. Kuvia viinitilalta Piemontessa missä yövyimme, upeasta resortista missä hemmottelimme itseämme, herkullisista lounaista, tunnelmallisista illallisista, aurinkoisesta laivamatkasta, Cinque Terren kylistä, Panchosta poolilla, maisemista jossa lenkeilimme ja hengästyimme paitsi huonosta kunnosta myös huikeista maisemista, linnasta johon kiipesin 12 sentin korkokengillä Portofinossa, Panchosta pelaamassa palloa, perheen yhteisistä hetkistä.

Olin valmis hyppäämään seuraavalla juna-asemalla pois, ottamaan toisen junan takaisin, ajamaan taksilla takaisin Italian puolelle ja menemään kovistelemaan kahvilan pitäjää ja mahdollisia silminnäkijöitä selvittääkseni kuka kameran oli vienyt. Pepper ei kuitenkaan antanyt minun jäädä pois keskellä-ei-mitään klo 21 illalla. Pommitin ainoaa Sveitsissä tuntemaani italialaista, herttaista Teresaa, joka on kerran tehnyt minulle mani-ja pedikyyrin ja pyysin apua asian tulkkaukseen. En suostunut uskomaan, ettei kameraa löydy. Synkkien ja kireätunnelmaisten joidenkin kymmenien kilometrien jälkeen, aloimme rauhassa käydä läpi muistikuviamme ja kun oikein pengoimme, ta-daa!, muistikuvamme olivat yhtenäiset siitä, että minulla olisi sittenkin ollut kamera, kun lähdimme Italian puolelta Sveitsin rajaa kohti. Herätimme toivon, että kamera olisikin unohtunut vuokra-auton etupenkin lattialle. 

Eilen aamulla soitin tikkana klo 8:00 autovuokraamoon ja selitin jälleen insalata mixtallani (tällä kertaa vallitsevana kielenä espanja) tilanteen. Kuuntelin henkeäni pidätellen miten mies rapisteli postilaatikosta sinne edellisenä illaltana jättämämme auton avaimen, käveli autotallin poikki auton luo. Avasi ovet, rapisteli, kolisteli ja sanoi mitä suloisimmat kolme sanaa "se on täällä". M-I-K-Ä H-E-L-P-O-T-U-S! Kaiken hyvän lisäksi, hänen kollegaansa tulee Baseliin ensi viikolla ja tuo kameran mukanaan. Säästän 9 tunnin kameranhakumatkan ja ainakin 80 frangia ja entäs ne valokuvat? Ne jaan kanssanne ensi viikolla! 
***
Three weeks ago Pepper, Pancho, my dad and I spent a weekend in Lake Geneva. On Sunday evening on our way back home we stopped in Bern to have dinner. After having the dinner we continued driving to Basel. When leaving the city, we were happy about the direction we were heading to as the traffic towards Bern was completed jammed due to some road work. After driving an hour and just about 10 minutes before arriving home, I noticed that I had left my SRL camera in the restaurant. There was the phone number in the restaurant bill so I called immediately and as soon as got a confirmation tha the camera is still there, we turned around and drove back about 90 kilometers until we got stuck in the same traffic jam we had been bemoaned about previously. After spending 30 minutes on the last 10 kilometeres, we got there just in time before they closed the restaurant. I got my camera back and we hit the road for another extra 100 kilometeres.

Last Sunday, after a lovely holiday in Italy, we had been for a while on a train from Locarno to Basel when all of the sudden I realized that I didn't have my camera with me. My last memory of the camera was in an cafe in a small town, Cannobio, in Italy, close to Swiss boarder. Not me nor Pepper remembered the name of the cafe and as we had paid in cash, we had no receipt from the place.  Sherlok Holmes-skills were needed again: I checked Google maps' restaurant service. - no results for the cafe. I checked Tripadvisor. - no results for the cafe. Had to think. Google Street View! I searched the parking place where we had parked and started to "walk" in the street view the same route we had walked just a couple of hours earlier. I found the cafe, zoomed to its awning to get the name. Bingo! Googled the name but no results. Googled it again but still no results. I zoomed the street view again to see the name of the neighbouring restaurant in its awning. Googled the name, got the phone number. The person who answered the phone did not speak or spoke only little the languages I speak i.e. English, Finnish, Spanish, Swedish or French and I speak only little the languages she knew i.e. Italian or German but using a handy language "insalata mixta" (=mix of all the above language, having the German as the prevailing language) I managed to understand that the camera was not in the cafe. What a dissappointment! I almost bursted into tears for loosing the camera but especially for loosing all the pictures I had taken. Pictures from  a  stunning hotel and vinery in Piedmontgorgeous resortin Gamoglio, tasty lunches, romantic dinners, sunny boat trip, Cinque Terre villages, Pancho playing ball, Pancho swimming, breath taking landscapes,  the castle in Portofino where I climbed with my 12 cm high heels,  all those moments with our little family!

I was ready to hopp off from the train, take another train back to Locarno, take a taxi to Italy and investigate what has happened to my camera. I was sure that if I could only get there, I would find the camera. Pepper did not let me get off the train in the middle of nowhere at 9 pm. I could not believe that they did not find my camera. After some tense tens of kilometers, I calmed down and Pepper and I focused on our memories where and when we had seen the camera for the last time. All of the sudden both of us were sure that I still had the camera when we left the cafe and headed to Swiss boarder. I raised a hope that we have forgotten the camera in the rental car.

Yesterday morning I called sharp 8:00 to Locarno's rental car office and explained the situation again speaking my insalata mixta (this time having Spanish as the prevailing language). I was holding my breath when listening how the guy on the phone took the keys from the box where we had left it the previous night, walked through the parking lot, opened the car doors, rusteled, rattled and then said the most beautiful three words: "it is here". What a relief! In addition he told me that one of his colleagues is coming to Basel next Tuesday and could bring the camera. I will save 9 hours trip and at least 80 francs. How about those pictures? Well, I will share them with you next week!

Picture from here

2 comments:

  1. Tiedän niin nuo epätoivon hetket ja mikä helpotus ja tunne, kun hävinnyt tavara löytyykin! Teillä tosi kekseliästä internetin hyödyntämistä etsinnöissä! Itse unohdin pyöräni pariinkin otteeseen viikoiksi kaupungille. Kun se molemmilla kerroilla sittenkin löytyi muualta kuin jättämästäni paikasta, päätin, ettei kolmatta kertaa enää tulisi. Onhan teillä nyt kamerassa ainakin yhteystiedot?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Loistava idea! Heti huomenna kun saan kameran takaisin, kirjoitan sen sivutaskuun kauniin kirjeen ja yhteystietoni löytäjälle, jos tämä vielä sattuisi toistumaan. Tosin myös minä lupasin itselleni (ja Pepperille) ettei uutta häviämistä enää tapahdu...

      Delete